Tiedote: Sairaanhoitajat: osaavia ja aktiivisia ammattilaisia vai käsipareja?

Marjo Ring, Teija Makkonen, Minna Kaarakainen & Antti Maunu

Ammatillisen arvostuksen puute, hallinnan menetyksen kokemus sekä puutteet sosiaalisen tuen saamisessa työntävät sairaanhoitajia pois hoitoalalta. Yhteistä näille tekijöille on ristiriita omaa työtä motivoivien arvojen ja odotusten sekä työtä ohjaavien käytäntöjen välillä hoitoalan arjessa. Itä-Suomen yliopiston tutkijat Marjo Ring, Teija Makkonen, Minna Kaarakainen sekä Turun yliopiston tutkija Antti Maunu tarkastelivat hoitoalan jättäneiden sairaanhoitajien ammatillisen toimijuuden murtumia Focus Localis -julkaisussa (joulukuu 2024) ilmestyneessä artikkelissaan ”Sairaanhoitajat: osaavia ja aktiivisia ammattilaisia vai käsipareja?”

Hoitoalalla kärsitään työntekijäpulasta samalla kun julkista ja tieteellistä keskustelua käydään alan epäkohdista, kuten hoitajien palkkauksesta, työoloista ja työn arvostuksesta. Alan pitovoimaa halutaan parantaa ja alalle toivotaan uusia työntekijöitä mutta esimerkiksi ikääntyneiden palveluissa työskentelevistä suomalaisista hoitajista alanvaihtoa suunnittelee lähes 40 %:ia. Artikkeli tarjoaa näkökulmia syihin, miksi alanvaihtoa suunnitellaan tai alalta lähdetään.

Artikkelin mukaan sairaanhoitajat ovat pettyneitä ja kokevat arvottomuutta siitä, miten työn vaativuudesta ja työssä vaadittavan osaamisen laajuudesta huolimatta sairaanhoitajien osaamista ei huomioida riittävästi sosiaali- ja terveysalan organisaatioissa. Omaan työhön liittyviin päätöksiin ja työn kehittämiseen tai työyhteisöjen käytäntöjen tai organisaation uudistamiseen ei pystytä riittävästi vaikuttamaan. Sairaanhoitajille siirretään muiden ammattiryhmien, kuten lähihoitajien tai lääkäreiden työtehtäviä ja vastuita tai heitä siirrellään ”käsipareina” yksiköstä toiseen esimerkiksi paikkaamaan henkilöstöpuutteita, ilman että he pääsevät itse vaikuttamaan asiaan. Samalla ohitetaan sairaanhoitajien yksikkökohtainen erityisosaaminen. Myös urakehitysmahdollisuuksien puute työntää sairaanhoitajia pois hoitoalalta, sillä lisäopiskelu, osaamisen kehittäminen ja pätevöityminen ammatissa eivät tuota henkilökohtaisesti hyödyttävää etua, kuten parempaa palkkaa tai asemaa organisaatiossa tai työyhteisön jäsenenä. 

Nämä kokemukset tuottavat kokemuksia hallinnan menetyksestä. Hallittavuutta heikentää myös ammatillisen autonomian väheneminen, kun potilaiden hoitoa standardoidaan ja virtaviivaistetaan organisaatioiden taholta. Sairaanhoitajat kuvaavat työtään liukuhihnamaiseksi suorittamiseksi, jossa ohjeiden noudattaminen merkitsee potilaiden yksilöllisten ja henkilökohtaisten tarpeiden ohittamista. Tällöin heikkenee sairaanhoitajien mahdollisuus tehdä itsenäisiä, omaa työtä ja asiakkaan yksilöllisyyttä kunnioittavia päätöksiä ja hyödyntää päätöksenteossa osaamistaan ja persoonaansa. Työn hallittavuutta heikentävät myös riittämättömät mahdollisuudet palautua esimerkiksi henkilöstöpulasta johtuvasta kiireisestä ja kuormittavasta vuorotyöstä. Myös tärkeät työn ulkopuoliset sosiaaliset suhteet kärsivät. 

Artikkeli nostaa näkyville sairaanhoitajien ristiriitaiset kokemukset oman ammatillisen identiteetin ja organisaatioista nousevien odotusten välillä. Yleiset oletukset esimerkiksi raskasta psyykkistä ja fyysistä kuormitusta kestävistä sairaanhoitajista voidaan kokea täysin päinvastaisena oman henkilökohtaisen persoonan ja omien alalle hakeutumisen preferenssien valossa. Jos oma ammatillinen identiteetti koetaan riittämättömäksi tai vääränlaiseksi suhteessa ulkoa tuleviin odotuksiin, voi hoitoalan jättäminen jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi. 

Hoitoalan pito- ja vetovoiman lisäämiseksi on artikkelin mukaan huomiota kiinnitettävä sairaanhoitajien ammatillista toimijuutta ja identiteettiä vahvistaviin tekijöihin. Keskeistä on hoitajien ammatillisen toimijuuden, ammatillisen osaamisen ja yksilöllisyyden tunnistaminen, tunnustaminen ja tukeminen. Ammatillista toimijuutta tukevat työympäristöt tarjoavat sairaanhoitajille riittävää harkinta- ja päätösvaltaa sekä autonomiaa alansa ammattilaisina. Tämä edellyttää työyhteisön sisäistä sosiaalista tukea, yhteistä kieltä ja monialaisen yhteistyön arvostamista sekä esihenkilöiden läsnäoloa sekä sitoutunutta ja kannustavaa vuorovaikutusta. Rakenteellisella tasolla huomiota on kiinnitettävä organisaatioiden toimintajärjestyksiin ja asenteisiin sekä riittäviin resursseihin ja niiden kohdentamiseen. Hoitajia tulee kohdella itsenäisinä ammatillisina toimijoina, ei kasvottomina ”käsipareina” tai ”hoitokoneiston” osina.

Lue koko artikkeli: https://journal.fi/focuslocalis/article/view/145135